Viimeaikaista: Tutkimusta ja työpajoja Museoviraston kokoelma- ja konservointikeskuksessa

Viime viikolla pääsin käymään Museoviraston kokoelma- ja konservointikeskuksessa jopa kaksi kertaa. Keskiviikoksi olin saanut kutsun saapua katsomaan tutkijatohtori Alex Snellmanin tämänhetkisen tutkimusprojektin etenemistä. Saavuin kokoelmakeskukseen Helsingin yliopiston käsityötieteen oppiaineen edustajien Päivi Fernströmin ja Riikka Räisäsen ohella. Alex Snellmanin tutkimusprojekti, Keisarivallan vaatteissa: siviiliunivormuilla luotu yhteiskunta 1809–1917, käsittää yli kahdeksankymmenen virkapuvun kartoittamisen ja tutkimisen. Alex Snellman, joka koordinoi esinetutkimusverkosto Artefactan toimintaa, väitteli Suomen aatelista vuonna 2014.

IMG_5281

Kokoelmakeskuksessa oleva, tutkijan väliaikainen studiotila. Alex Snellman (oikealla), Päivi Fernström (vasemmalla) ja Riikka Räisänen (oikealla).

IMG_5278

Elias Lönnrotille kuulunut sortuutti-mallin virkapuku. Lönnrot toimi Helsingin yliopiston Suomen kielen professorina 1854–1862.

IMG_5285

Kansallismuseon kokoelmiin kuuluvia virkapukuja.

Toinen vierailu koski Artefactan järjestämää Pintaa syvemmälle II –työpajaa, jossa pyrittiin tiivistämään tutkijoiden ja konservaattoreiden yhteistyötä. Tämä on toinen kerta, kun Artefacta järjestää kyseisen työpajan. Olin mukana myös viime vuonna, mutta tällä kertaa otin osaa eri työpajaan. Työpajojen ajatuksena on ollut tutustuttaa osanottajat konservaattoreiden erilaisiin tutkimusmenetelmiin. Nämä jakautuivat kolmeen erilaiseen ryhmään: (1) FTIR- eli infrapunaspektroskopia, jolla voidaan tutkia orgaanisia yhdisteitä, (2) XRF- eli röntgenfluorosenssispektroskopia, jolla voidaan tutkia epäorgaanista materiaalia ja (3) mikroskopiaa, jolla toki voidaan tutkia mitä erilaisimpia asioita, mutta tämä menetelmäpaja keskittyi mikroskopian käyttöön kuitujen tunnistuksessa. FTIR-työpajan ohjasi Krista Hackzell, XRF-työpajan piti Kirsi Perkiömäki ja mikroskopiapajan puolestaan Jenni Suomela.

IMG_5302

Osanottajia Pintaa syvemmälle II –työpajaan kokoelmakeskuksessa ennen siirtymistä varsinaisiin työpajoihin.

Koska edellisellä kerralla olin ottanut osaa mikroskopiatyöpajaan, halusin tutustua paremmin FTIR-menetelmään, jota olen jo itsekin hieman hyödyntänyt vaatturitietokannassa. Työpaja paransikin omaa ymmärtämystäni tutkimusmenetelmästä ja antoi paremmat avaimet Fourier-muunnos infrapunaspektrien tulkitsemiseen. Tähän mennessä olen ollut täysin referenssispektrien varassa.

IMG_5305

Krista Hackzell piti FTIR-työpajan, jossa ensin tutustuttiin teoriaan ja sitten päästiin itse asiaan.

FTIR-spektroskopia ampuu infrapunasäteen haluttuun näytteeseen ja siitä takaisin heijastuvien säteiden perusteella laite piirtää spektrin. Spektrissä näkyvät piikit korreloivat erilaisten orgaanisten yhdisteiden sidosten kanssa, joten siitä voi paljain silmin havaita esimerkiksi hiilivety-yhdisteet, alkoholiryhmät ja proteiinit. Sain työpajasta varsin paljon irti, sillä sain erään minulle paljon vaivaa aiheuttaneen spektrin vihdoin tunnistettua!

IMG_5316

Hackzell ohjastaa FTIR-laitteen käytössä. Osanottajat saivat analysoida omia näytteitään.

napit_sasto_1940.jpg

Ongelmia tuottanut spektri osoittautui kaseiini-formaldehydiksi eli galaliitiksi. Näyte on otettu Stockmannin yhteydessä toimineen Oy Tailor Ab:n, vuonna 1940 valmistaman smokin napista.

Ja lopuksi vielä mainittava mainio lahjoitus. Vaatturitietokanta sai haltuunsa saksalaisen miesten liinavaatekaavoja sisältävän kirjasen, josta löytyy ohjeet mm. yöpuvuille ja kauluksille. Toinen kirja on tekstiiliteollisuuden prosesseista paljon kirjoittaneen Emil J. Simolan Sidosoppi 1920-luvulta. Suurkiitokset tästä lahjoituksesta Rinna Saramäelle!

IMG_5276.jpg

Rengas (Osuustukkukauppa / OTK)

Osuustukkukauppa r.l. perustettiin 1917 osuuskauppaliikkeen kahtiajakautumisen seurauksena. Suomen osuuskauppojen keskusliittosta (S.O.K) erkaantui vuoden 1916 edustajainkokouksessa Kulutusosuuskuntien Keskusliito (K.K.) ja OTK. Perustuskokous järjestettiin 12. joulukuuta 1917 Uuden Ylioppilastalon juhlasalissa Helsingissä [1, 2].

Alkuvuosina kohdattu sisällissodan ja matalasuhteen aiheuttama ahdinko tasaantui, kun voimassa ollut tavaroiden tuontirajoitus vapautettiin huhtikuussa 1921. Seuraavana vuonna taloudellinen elämä vakiintui, OTK:n myynti nousi yli 90 prosenttia ja ylijäämä kohosi useisiin satoihin miljooniin markkoihin [1].

OTK:n Neulomo ja pukimo perustettiin kesällä 1925 ja sijoitettiin Helsingin Sörnäisiin. Neulomo oli elinvoimainen, jo ensimmäisen vuoden tuotemäärä – joka käsitti paitoja, esiliinoja, alusvaatteita, yöpukuja ja työvaatteita – oli 4,000 ja seuraavan 13,000 kappaletta. Vuonna 1936 OTK myi pyöreät 10 000 paitaa, joiden tukkuhinta oli vähintään noin 50 markkaa kappaleelta. Pukimo valmisti pukuja, palttoita, pomppatakkeja ja kappoja miehille, naisille ja pojille. Tuotanto oli pääasiassa varastotyötä eli käsityönomaista valmisvaateteollisuutta, mutta tämän lisäksi myös tilaustyötä. OTK:n Pukimo ja Neulomo toimi Helsingissä vuoteen 1977 asti.  Tehdas valmisti tuotteita mm. Rengas ja Fenno-Sport -tuotemerkeillä [1, 3, 4].

Työväenmuseo Werstaalla on laaja ja mielenkiintoinen kokoelma OTK:n negatiiveja digitoituna, joihin kannattaa tutustua.

otk

OTK rekisteröi vuonna 1922 tavaraleimansa, jossa lyhenteen kolme kirjainta on sijoitettu erillisten kolmen ympyräin sisälle.

Ensimmäinen tavaraleima rekisteröitiin vuonna 1922, ja sitä käytettiin hyvin pitkään, ja kaikissa Osuustukkukaupan tuotteissa. Vuonna 1939 Osuustukkukauppa rekisteröi kaksi uutta tavaraleimaa, jotka kaikki olivat Rengas-brändin mukaisia. Uusista tavaraleimoista kuitenkin vain yksi käsitti uuden tuotelajin. OTK:n tiedonantoja myymälänhoitajille -lehti kertoi kesällä 1939, että tuoteperheeseen on lisätty kengät vuoden alusta lanseeratun jalkinetavaraosaston aloitettua toimintansa. Rengaskengät, joihin lukeutui ”miesten että naisten kenkiä ja lisäksi hiihto- eli retkeilykenkiä sekä saappaita,” eivät olleet omaa tuotantoa, vaan niitä valmistivat yksityiset tehtaat [5, 6].

IMG_5268

Rengas-kenkä [6]

IMG_5269

Rengaspuku [7]

Rengas-tuotemerkkiä OTK käytti hyvin pitkään, ainakin 1960-luvulle asti. Osuustukkukaupan Rengas-paita on kuitenkin erikoinen tapaus, sillä Helsingissä toimi Espee Solmion sisaryritys nimeltä Rengas Paita O/Y samoihin aikoihin, ja joka oli toiminnassa vielä 1960-luvulle. Ei tiedetä, kuinka laajasti vuonna 1940 OTK:n rekisteröimiä rengaspaita- ja pusero tuotemerkkejä käytettiin, mutta sekoittamisen vaara lienee ollut suuri. Rengas Paita O/Y ei ollut rekisteröinyt itselleen tuotemerkkiä. Rekisteröidyt tuotemerkit alla [8].

IMG_5272

Rengas-paita [8]

IMG_5271.jpg

Rengas-pusero [8].

Harhaanjohtavasta nimien käytöstä johtuen jää siis epäselväksi, onko alla oleva merkintä irtokauluksessa OTK:n vai Rengas Paita O/Y:n valmiste.

_MG_6713_muutettu


Merkkejä

IMG_7638

Arviolta 1955-1960. Kuva tästä tuotemerkistä, vuodelta 1956, löytyy Työväenmuseo Werstaan OTK:n negatiivikokoelmasta.

otk-merkki.jpeg

OTK-merkki irtokauluspaidassa, ajoitus epävarma, mahdollisesti noin 1930-luvulta.

kenbkat-52-merkki.jpg

Rengaskenkä-merkintä miesten mustissa, Attilan Kenkätehtaan valmistamissa varsikengissä. Noin vuodelta 1939.


[1] OTK 10 vuotta. Helsinki: K.K. 1927.

[2] Tainio, Tauno. OTK 1917–1967. Helsinki: Suomen osuustukkukauppa. 1967.

[3] Piippa Lappalainen ja Mirja Almay: Kansakunnan vaatettajat. WSOY, 1996.

[4] Myyntitietoja. ”Jatkoa asioihin, joista jokaisen paitojen myyjän on syytä olla selvillä.” 27.2.1937. no. 2. KA.

[5] Myyntitietoja. ”Kengistä.” 6.6.1939. no. 5. KA.

[6] Tavaraleimarekisteri. 1939. no. 5. [Toim.huom. rekisterinumero 17154] KA.

[7] Tavaraleimarekisteri. 1939. no. 3. [Toim.huom. rekisterinumero 17059] KA.

[8] Tavaraleimarekisteri. 1940. no. 5. [Toim.huom. rekisterinumero 17536–7] KA.

Sukat, 1950-luku, Suomen Trikoo, Tampere

Ajoitus: 1950-luku, todennäköisesti loppupuoli

Materiaali: puuvillaneulos, nylon

_T0A0802XX

Atlas oli tamperelaisen Suomen Trikoon tuotemerkki, joka tässä asussaan rekisteröitiin vuonna 1931. Sukissa on nylonvahvistus, joka viittaa 1950-lukuun. Ks. Golfsukat, 1950-luku, Suomen Trikoo

_T0A0807X

Sukkiin on kiinnitetty hieman parsintalankaa korjauksia varten. Oy Suomen Trikootehtaan uusi tuotemerkki käsitti pisteen sisältävän kolmion ja kursiivisen Atlas-tekstin. Atlas-tuotemerkkiä trikootehdas käytti kuitenkin jo vuonna 1929 [1].


[1] Suomen tavaraleimarekisteri. 1929. no.11. (Toim. huom. tavaraleima 11398)

Kiintokauluspaita, 1953–1962, Juseliuksen tehtaat O.Y., Turku

Ajoitus: 1953–1962

Materiaalit: Vaaleanruskea puuvillakangas, varhainen muovi, mahdollisesti kaseiini

_T0A0808

Paita on pakattu alkuperäiseen Jusella-brändättyyn muovikääreeseen.

_T0A0811

Paita on merkitty kangasmerkillä Joutsenpaita. Tämän joutsen-brändäyksen Juseliuksen Paitatehdas O.Y. lanseerasi vuonna 1929, kunnes se siirtyi pääasiassa Jusella-brändiin myös paitatuotteissaan. Mielenkiintoisesti tästä paidasta ja pakkauksesta löytyvät molemmat brändäykset. Tämä saattaa viitata siihen, että paita on valmistettu pian uuteen brändiin siirtymisen jälkeen, jolloin vanhat merkkilaput olisi käytetty loppuun. Kaulus on pakkausta varten vahvistettu pahvisoirolla. Nappiin kiinnitetyssä lapussa on pesuohje, joka kehottaa käyttäjää pesemään paidan ennen käyttöä, sillä kangasta ei ole esikutistettu.

_T0A0813

Näistä muutamasta kuvasta selviää, kuinka paita on taitettu pakkaukseen.

_T0A0814

_T0A0819

Pahvista taittoapua koristaa Juselius-merkintä.

_T0A0821

Paita on pullover- eli pujomallia, jota pidettiin ajalla takkimallia parempana. Paidassa on tavalliset, yksinkertaiset ja yksinappiset nappikalvosimet. Kaulus on nykyään erittäin yleistä cut away -mallia, joka saavutti omnipresenssin 1950-luvulla.

Boinas La Encartada – käynti baskeritehdasmuseossa

IMG_5054 (1).jpg

Uuden maalin pintaansa saanut tehdasrakennus vuodelta 1892 pitää tykönään nykyään myös viljalti neonvärein koristeltuja aasipatsaita.

Espanjan Baskimaassa, Biskajan maakunnassa, sijaitsee noin tunnin ajomatkan päässä Bilbaosta länteen vanha tehdasrakennus. Tehtaan vierellä on pieni kerrostalo, nyt jo rapistunut, joka toimi kerran työntekijöiden asuntolana. Tehdas on kunnostettu ja uudelleenmaalattu vastikään, sillä laitos koneineen kaikkineen on museoitu kymmenen vuotta sitten.

Olisi vaikeaa nimetä toinen vaatekappale, joka määrittäisi baskeja kansana enemmän, kuin tämä villainen lättähattu. Baskeri ei ole pelkästään nimensä puolesta baskikansan pääasia, vaikka paikalliset kutsuvatkin hattua baskerin sijaan euskeran sanalla txapela. Kastilian kielellä viestivät puhuvat usein boinasta, joka avannee tehdasmuseon nimeä lukijalle. Läntinen populaarikulttuurimme tuntee baskerin kuitenkin usein merkittävän ranskalaisena asusteena tahi taiteilijan ja filosofin (erityisesti eksistentialistista suuntaa tunnustavan) päähineenä. Koska Baskimaan kulttuurialue käsittää alueita Ranskan ja Espanjan välisen rajan molemmin puolin, on jaettu mielikuvamme ranskalaisesta baskeripäästä ymmärrettävä, mutta luovan individin varmaksi valinnaksi päätyminen onkin toinen juttu. Taiteilijat, siniveriset ja muut suuruudet ovat mieltyneet tähän minimalistiseen hattuun vuosisatojen ajan. Baskeri on kruunannut useiden historian merkkihenkilöiden päälakeja, sellaistenkin kuin Pablo Picasson, Rembrandtin ja Veltto Virtasen. Ilmiössä lienee kyse neron eli geniuksen arkkityypistä, jota imitoimalla voi yrittää siirtää itsellensä jotain idolinsa nerokkaista ominaisuuksista. Mutta kuka onkaan genius ja kuka vain jäljittelijä?

IMG_2833

Tunnetusti näyttelijätär Greta Garbo popularisoi baskerin 1930-luvulla, ainakin naisten keskuudessa. Aito baskimaalainen baskeri oli ollut muotitietoisten miesten valinta jo vähän aiemmin.

IMG_2834

Baskerilla voi toteuttaa myös 1920-luvun paheelliseen poikatyttö -ilmeen, kunhan sen vain vetää tarpeeksi syvälle päähän.

IMG_5057.jpg

Tehtaan mainosmateriaalia 1930-luvulta. Piirros on kuin J.C. Leyendeckerin kynästä. Kukapa ei tahtoisi olla yhtä komea, kuin kuvan herra?

Balmasedan kylässä sijaitsevalla baskeritehtaalla on ällistyttävä historia. Museo on mitä hurmaavin ja varmasti käynnin arvoinen. La Encartadan tehdas, joka tosin valmisti baskerien ohella myös muita villa-artikkeleita kuten sukkia ja vilttejä, oli toiminnassa täsmälleen sata vuotta. Etelä-Amerikasta Baskimaahan paluun tehneen tehtailija Marcos Arena Bermejillon vuonna 1892 perustama tehdas kehräsi villaa ja niitti mainetta vuodesta toiseen, kunnes se lopulta sulki ovensa vuonna 1992. Tehdas oli kestänyt aikaa, koska investointeihin ei tarvinnut uhrata rahaa parin ensimmäisen vuosikymmenen jälkeen. Vesivoiman avulla kääntyvä valta-akseli pyöritti tehdashallin samoja kymmeniä koneita sadan vuoden ajan. Sähköönkään ei mennyt rahaa, sillä vesiturbiini tuotti riittävästi energiaa tehtaan ja asuntolan tarpeisiin – lähinnä valaistukseen. Elintason noustessa sähköä oletettavasti riitti myös muihin tarpeellisiin kapineisiin, kuten työväen televisioihin ja tiskikoneisiin.

IMG_2836

Toinen kerros, tehdashalli. Alemmassa kerroksessa saippuoitu ja pesty raakavilla päätyy ensimmäiseksi tähän koneeseen, jonka lempinimi on el diablo: piru. Laiteen sisällä on pyörivä, suurin piikein varustettu rulla, joka pilkkoo villan pienemmäksi.

IMG_2837

Tehtaan koneisto on englantilaista, saksalaista ja belgialaista. Tehdashallin alakerrassa on koneistajien työpaja, jossa tehtiin laitteisiin tarvittavat varaosat ja korjaukset. Osa koneista on tehty biskajalaisissa valupajoissa englantilaisten muottien mukaan.

IMG_5070

Pirua seuraavat koneet pilkkovat villaa yhä pienemmiksi ja tuottavat eräänlaisen huovutetulta viltiltä näyttävän kappaleen, joka lopuksi leikataan soiroiksi. Myös kuvassa olevassa koneessa on erilaisia piikikkäitä rullia. Lopputuloksena saadaan tasalaatuinen villa, josta voidaan kehrätä lankaa.

IMG_2839

Tämä kehruumuuli on yksi parhaiten säilyneistä, yhä toimivista lajinsa edustajista. Kehruu-Jennyn periaatteella toimiva laite mahdollistaa satojen lankarullien kehräämisen yhden henkilön työpanoksella. Kehruumuulia käyttäen yksi työläinen tekee 370 käsinkehrääjän työn. Koneita on tehdasmuseossa pari.

IMG_5074

Kuvassa vasemmalla näkyvät lankarullat ovat kiinni itsetoimisessa kehruuvaunussa, joka liikkuu raiteilla. Kun vaunua vedetään, lanka kiertyy, ja kun vaunua työnnetään, lanka keräytyy rullan ympärille. Britti Richard Roberts patentoi laitteen 1824.

IMG_5077

Kehrätyistä villalangoista tehtiin neulekoneilla ylisuuria neulebaskereita, jotka viimeistelyssä värjättiin ja huovutettiin kuuman veden ja toistuvan mekaanisen liikkeen avulla oikean kokoiseksi lopputuotteeksi.

IMG_5088

Lopullinen viimeistely huovutuksen jälkeen tehtiin erityisillä hiomakoneilla, joissa terinä käytettiin uusiutuvaa luonnontuotetta: ohdakkeita. Kuvassa vasemmalla baskeri on kiinnitetty hattutukkiin.

IMG_5080

Koska tehdas valmisti myös kuvioituja vilttejä, oli tarpeen Jacquard-kone, jonka tekemä kuviointi ohjelmoitiin reikäkortein. Tätä konetta käytetään yhä silloin tällöin työnäytöksissä.

IMG_5084

Reikäkortti ja koneen tuottamaa kangasta, jota tosin voisi helposti valmistaa myös ilman reikäkorttiohjelmointia.

IMG_5081

Reikäkorttisyöte laitteen yläosassa.

Heti alussa tehtaan ympärille rakennettiin yhdyskunta. Asuntolan lisäksi tehtaalla oli oma kirkko ja työläisten lapsille oma koulu. 1800-luvun mittaan samanlaisia yhdyskuntia syntyi muuallakin ja ajattelutapa oli ilmassa myös Suomessa, esimerkiksi Tampereella. Finlaysonin tehtaan omistajat (de) Nottbeckit sekä johtaja Ferdinand Uhde olivat hartaita kristittyjä, gossnerilaisen liikkeen jäseniä, jotka uskoivat filantropiaan ja työläisistä sekä heidän oloistaan huolehtimiseen. Paimenen tulee huolehtia laumastaan, opettaa Raamattu. Myös tamperelaisella puuvillatehtaalla oli oma kirkko, vuonna 1879 rakennettu rukoushuone, joka yhä edelleen seisoo Finlaysonin alueen kupeessa Näsinlinnankadulla. Tehtaansaarnaajan Finlaysonin fabriikki oli saanut jo vuosikymmeniä aiemmin. Boinas La Encartada -museon mukaan tehtaan työntekijöillä oli suhteellisen mukavat oltavat: juokseva vesi ja sähkövalo olivat 1900-luvun alussa harvinainen näky vauraissakin kodeissa, eikä proletariaatin jälkikasvun koulutuskaan ollut itsestäänselvyys.

Tehtaan yläkerroksiin on museoitu myös omistajan vapaa-ajan asunto. Asunnon ilme sijoittuu vuosisadan vaihteeseen. Interiöörien toteutus on onnistunut, joskin paikoin kömpelö. Ajankuvana toimittaa se silti tehtäväänsä erinomaisesti.

IMG_5096

Herrasväen ruokasali, anno 1895. Vielä näinä aikoina, ennen uuden tyylin tuloa, Eurooppaa kohteli kaltoin historistinen barokkityyli, jota erityisesti Saksan tehtaat ja mallikirjat evangelisoivat ympäri länttä.

IMG_5101 (1)

Aidolla katolisella on toki makuuhuoneessaan rukoustuoli, mutta myös ajan vaatimusten mukainen tuuletin sekä savikiekkosoitin rintarinnan.

IMG_5099 (1).jpg

Keittiö on hyvin varusteltu ja se kävisi paremman puutteessa varmasti vaativalle nykyihmisellekin. Jopa kuivauskaappi, minkä luulin olleen 1940-luvun suomalaisten keksintö, on osa vuosisadan vaihteen porvariskodin keittiön varustusta.

IMG_5105

Kylpyhuone on hurmaava esitys aikansa yläluokkaisesta uutuudesta.  Käsinmaalatut, uudet friisikaakelit ovat aavistuksen kömpelöt, mutta ajanmukaiset. Uusrenessanssityylinen peili lienee ajalta, pyyheteline tyylinsä puolesta 1930-luvun ranskalaista Art Decoa.

Tehdasmuseossa on säilynyt tehtaan alkuperäinen laitteisto kokonaisuudessaan. Euroopan mittakaavassa tämä on erittäin harvinaista. Valta-akseli ja hihnajärjestelmät käyvät yhä, kuten alla olevasta videosta todistaa sopii. Sama tekniikka pyöritti tehtaiden koneita Suomessakin, mutta viimeistään 1950-luvulla siirryttiin uudempiin järjestelmiin. Vanhan tekniikan säilyttäminen auttoi La Encartadan tehdasta pärjäämään sata vuotta, mutta samalla se koitui sen kohtaloksi. Työn hinnan noustessa ja tuotteiden hinnan laskiessa vuosituhannen loppua kohden, tuli tehtaasta lopulta kannattamaton. Koneiden ja tietotaidon säilyminen meidän päiviimme saakka ja niiden museointi ovat kuitenkin siunaus jälkipolville.

Takki, puvun, 1920-1930-luku, Tampereen pukutehdas O.Y., Tampere

Ajoitus: 1930-luvun alku, mahdollisesti 1920-luvun loppu

Kangas: karkea villakangas, jossa ruskeaa, valkeaa ja vihreää lankaa, joista jälkimmäinen on kudottu pystyraidaksi. Vuorit selluloosapohjaista tekokuitua. Hihavuorikangas vaihdettu myöhemmin.

Napit: kivipähkinänapit (corozo, tagua)

_T0A0743

1920- ja 1930-lukujen tyyli-ikoni Walesin prinssi Edward piti yksirivisestä, kaksinappisesta pikkutakista. Vino rintatasku on tyypillinen piirre varhaisemmissa puvuissa. Kauluksen muoto on samaa lajia, mitä Heikkilä & Kestilän 20-30-lukujen vaihteen puvuntakissa.

_T0A0744

Halkioton, lyhyt takki on tyypillinen 20-30-lukujen vaihteelle. Takin rakenteet ovat hyvin minimaaliset: hartioissa on hieman toppausta. Mielenkiintoisesti yleensä takin kankaaseen tukevasti kiinnitetyt hartiarakenteet ovat tässä takissa täysin irralliset.

_T0A0750

Hihansuissa ei ole nappeja.

_T0A0745

Tyypilliset kivipähkinänapit näyttävät usein luulta tai sarvelta ja siksi materiaalia kutsuttiin kasvisnorsunluuksi.

_T0A0753.jpg

_T0A0751.jpg

Taskupussit on tehty violetinsävyistä puuvillakankaasta.

_T0A0747

Pukutehtaan leima on rekisteröity vuonna 1925.

_T0A0749

1930-luvun ja sitä vanhemmissa miesten takeissa näkee usein tätä diagonaalityyppistä vuorikangasta. Hihavuorikangas on vaihdettu myöhemmässä vaiheessa, sillä kangas on synteettiskuituista satiinia.

Valkokaartilaisen asepuku, 1918

_T0A0736_bw2

Kuvat: Marco Melander. Kabinettikortit: Museovirasto (Historian kuvakokoelma). Konsultointi: Petri Peltola, Panu Korhonen, Aki Piesala. FTIR: Ane Orue-Etxebarria.

Vaatturitietokanta tutkii ja tarkastelee suomalaista pukeutumista 1900-luvun alkupuolelta esinekulttuurin näkökulmasta. Tämä artikkeli esittelee satavuotisen Suomen historiasta harvinaisen vaatekokonaisuuden itsenäisyyden ensimmäisiltä vuosilta – noin vuodelta 1918. Venäjällä bolshevikkien tekemän lokakuun vallankumouksen jälkimainingeissa Suomi jakautui kahteen leiriin, Saksan tukemiin valkoisiin ja Venäjän tukemiin punaisiin. Äkillisyytensä takia sisällissodan asepuvut olivat molemmin puolin pitkälti siviilivaatteita ja värin tunnustaminen tapahtui usein hihanauhan avulla. Yhtenäisyyden toivossa valkoiset kuitenkin luonnostelivat asepuvun, josta jokainen vaatturi ja pukutehdas teki lopulta oman versionsa. Suuri osa puvuista tehtiin Vaasassa, josta käsin Suomen senaatti toimi. Valkoisen armeijan ylipäällikkö C.G.E. Mannerheim vahvisti puvun helmikuussa 1918. Toisinaan tähän pukuun voi nähdä viitattavan epävirallisella nimikkeellä M/18, sillä sen voi ajatella olevan ensimmäinen ”itsenäisen Suomen armeijaunivormu”. Tämän termin käyttö saattaa kuitenkin aiheuttaa sekaannusta, sillä samalla nimikkeellä kulkee myös toinen, hieman myöhäisempi sotilaspuku. Varsinaista virallista M/18 -asepukua ei ole olemassa.

Helmi-maaliskuussa 1918 asepuvun vahvistettu malli lähetettiin suojeluskuntapiireille piirroksena, joka oli varsin yksinkertainen, luonnostasoinen hahmotelma. Mallista kulki myös sanallisia ohjeita. Tarkkojen ohjeiden puuttuessa lähes jokaisesta asepuvusta tuli erilainen. Piirroksesta selvisi lähinnä nappien ja taskujen määrä ja malli sekä kauluksen tyyppi.

IMG_4853.jpg

Tämän tyyppiset alkeelliset piirrokset kiersivät asepuvun ohjeina helmi-maaliskuussa 1918.

Tässä artikkelissa tarkasteltavaan valkokaartilaisen asepukuun kuuluu kolme osaa: sarkadiagonaalista valmistetut takki, housut sekä liivi. Jälkimmäisen olemassaolo on varsin erikoista, sillä virallisesti liivi ei kuulunut asepukuun. Puku onkin luultavasti tilattu vaatturilta, jolloin moisen erikoistoiveen saattoi puvun tekijälle esittää. Liivin olemassaolo ja puvun suuri koko saattavat antaa viitteitä asepuvun kantajan korkeammasta asemasta; omistaja on saattanut olla upseeri. Miehistön ja päällystön vaatetus noudatti samaa ohjetta, mikä oli omana aikanaan epätavallista: yleensä esimerkiksi vain upseerien asuissa oli rintataskut.

Asukokonaisuuden kunto on melko hyvä. Koska sitä on säilytetty naftaliinissa, tuholaisvaurioita ei ole. Erityisesti housuissa on kuitenkin varastoinnista johtuvaa epätasaista kellastumista sekä tummentumia ja haalistumia. Puku kuuluu yksityiskokoelmaan.

_T0A0742

Yllä havainnollistava esitys asepuvusta kokonaisuudessaan ajanmukaisine varusteineen. Nahkasäärystimet ja panosvyö ajalta, joista jälkimmäisen tilalla oli ajalla tavallisempi nahkainen, metallisolkinen vyö. Tehdastekoiset siviilivarsikengät ovat 1920-1930-luvulta, mutta pitkälti lähellä aikakauden tyyppiä. Jalkineita valkoinen armeija hankki ainakin Waasan Kenkätehdas O.Y:ltä sekä Hyppösen ja Aaltosen Kenkätehtailta Tampereelta. Päähine on elokuvakäyttöön tehty reproduktio. Lakkeja valmistivat valkoisille ainakin Kurikan lakkitehdas O.Y. ja A. Fredrikson O.Y. Maaliskuussa 1918 annettiin käsky varustaa lakit valkoisella päällyksellä, sillä valkoiset sotilaat olivat ampuneet toisiaan erehdyksessä.

Yllä: eri yritysten lähetyslistoja valkoisen armeijan varusvarikolle.

_T0A0683

Takki on yksirivinen, vaaleanruskeaa sarkaa ja se kiinnitetään kuudella isolla napilla, jotka ovat luu-imitaatiota.  Todennäköisesti useimmiten nappien materiaaleina käytettiin luun sijaan 1910-luvulla yleistä ja edullista kivipähkinää. Kivipähkinänappien raakamateriaali on peräisin Etelä-Amerikasta, mutta itse napit tuotettiin ulkomailta, useimmiten Italiasta tai Saksasta.

Asepukujen materiaalina käytettiin erilaatuisia ja erivärisiä sarkakankaita, vaaleanruskean lisäksi ainakin harmaata. Kangasta toimittivat valkoiselle aatteelle omistautuneet tehtaat, joista tiedetään ainakin Oravais-Fabrik Ab eli Oravaisten tehdas ja Finlaysonin tehdas Tampereella. Lantion paikkataskuja ei ole sijoitettu rintataskujen kanssa samaan linjaan, vaan syrjään lähes keskelle sivusaumoja. Epoletteja eli olkalappuja ei ole.

_T0A0687

Takissa on matala kääntökaulus, joka kiinnitetään kahdella hakasella. Aikakaudelle tyypillisesti paikkarintataskut on leikattu vinoon.

_T0A0696.jpg

Helmikuussa 1918 annetussa ohjeessa asepuvusta käskettiin varustaa kauluksen sisäosa valkoisella, pestäväksi irroitettavalla vuorella. Tässä takissa ei irroitettavaa vuorta ole.

_T0A0693

Taskunkansien vuoritus on tehty tummasta puuvillapalttinasta. Rintataskuissa käytetyt napit eroavat isommista napeista ulkonäöltään ja väritykseltään, mutta ovat infrapunaspektrometrianalyysin perusteella samaa materiaalia eli kivipähkinää, joka tunnetaan nykyään paremmin nimillä corozo tai tagua. 

m18-napit.jpg

Kivipähkinästä tehtyjä nappeja ei työstön ja pintakäsittelyn lisäksi ole käsitelty muilla tavoin, vaan ne ovat lähes puhdasta selluloosaa. Yllä kuvattu FTIR-spektri näyttää viittaavan selluloosapohjaiseen materiaaliin. Spektri poikkeaa huomattavasti muiden mahdollisten materiaalien, kuten selluloosanitraatin (selluloidin) ja selluloosa-asetaatin spektreistä. Vertailunäytteenä käytetyt selluloosapohjaisten pellavan ja puuvillan spektrit ovat yhdenmukaiset nappien spektrin kanssa. Näin tarkasteltuna rajautuvat pois myös kaseiini- tai luunapit, sillä ne ovat proteiinipohjaisia.

_T0A0688

Taskun malli on puolisuunnikkaan muotoinen. Taskunkannessa on voimakkaan kaarrokemainen, muotoiltu syrjä, mikä on yleinen univormuissa ja tunnetaan englanniksi scalloped pocket flap –nimityksellä. Takki on leikattu varsin väljäksi vyötärön ja lantion alueelta tehden siitä lähes A-linjaisen. Hartia-alue on ahdas, mikä oli ajalla yleistä.

_T0A0689

Lantiotaskut ovat tilavat erillisten kiilamaisten kylkien ja pohjan ansiosta. Malli tunnetaan englanniksi nimellä gusset pocket. Tämä ”venyvä” taskumalli oli erityishuomautuksen arvoinen pukua koskevissa ohjeissa.

_T0A0695

Takin hihoissa on upslaakit, tai käänteet, jotka ovat etuosaltaan avonaiset. Samanlaiset hihat on esimerkiksi saksalaisessa, ensimmäisen maailmansodan aikaisessa M15 Feldbluse –kenttätakissa, jota mahdollisesti käytettiin suomalaisen takin esikuvana. Käänteillä ei tietääkseni ole käytännön merkitystä, vaan ne ovat ajan muotioikku. Osassa vuoden 1918 asepukuja saattaa olla myös napilliset hihakiristimet.

_T0A0686

Takin väljyyteen ovat vaikuttaneet kantajan runsaan ruumiinrakenteen ohella myös muut seikat. Vanhoissa valokuvissa nähtävät valkokaartin asepuvut on usein leikattu varsin runsaiksi, mikä helpottaa ainakin liikkumista ja mahdollistaa paksumpien alusvaatteiden käyttämisen sekä puvun kierrättämisen. Helmikuun lopulla annetuissa ohjeissa takin koosta huomautettiin, että sen tuli olla tarpeeksi väljä, että alle mahtuisi villapaita tai takki. Myös saksalaiset M15-takit oli leikattu runsaiksi. Massavalmisteisten pukujen mitat olivat luultavasti erityisen väljäksi leikattuja, jotta puku mahtuisi mahdollisimman monelle. Pukujen massatuotanto ei ollut vielä kunnolla käynnistynyt Suomessa tähän aikaan, eivätkä mittajärjestelmätkään olleet kehittyneet vielä huippuunsa valmisvaatteiden osalta. Pukuja valmistivat mm. Vaasan turkis- ja pukimo O/Y, Vasa Yllevarufabrik A/B sekä Kurikan lakkitehdas ja A. Riihimäki & kumppanit. Tämän lisäksi pukuja tehtiin varastotyönä vaatturiliikkeissä sekä kotityönä. Mallipiirroksen mukaan takin selässä tulisi olla kahdella koristenapilla kiinnitetty tamppi, mutta tätä piirrettä ei takista löydy.

_T0A0697

Takin vuoritus on paksua, harjattua (sekä käytössä harjaantunutta) puuvillakangasta ja siinä on erivärisiä lankoja, jotka muodostavat kukonaskel-tyyppisen ruutukuvioinnin. Hihavuoret ovat puuvillasatiinia ja ne on joko paikattu tai vahvistettu hihansuista puuvillapalttinalla. Taskupussi tummanharmaata puuvillasertinkiä.

_T0A0698

_T0A0699

_T0A0701

Liivi on seitsennappinen, yksirivinen ja nelitaskuinen.  Taskunsuiden kulmat on muodinmukaisesti pyöristetty. Nappien vihreä väritys poikkeaa takista, mutta materiaali on samaa. Kuvasta katsottuna oikeassa rintataskussa oli säilynyt pieni mysteeri ajalta: käsinkirjoitettu paperilappu!

_T0A0833.jpg

Lappuun on kirjoitetttu helsinkiläisten yritysten nimiä ja osoitteita, joista useimmat ovat nimen perusteella sähköalaan liittyviä.

_T0A0835

Lapun toisella puolella on lista lomakkeista ja niiden määristä. Osa tekstistä on kirjoitettu suomeksi, mutta tekstistä saa sen käsityksen, että kirjoittaja on ollut äidinkieleltään ruotsinkielinen: ”Lomake B, 2 st, finska.” 

Lomakkeet saattavat liittyä Suomen asetuskokoelmaan, josta on olemassa suomen- ja ruotsinkieliset versiot. Asetuskokoelman lomakkeet A-D ovat tuloilmoitukseen liittyviä. Tästä huolimatta paperilappu on yhä arvoitus: kuka sen kirjoitti ja miksi?

1978.jpeg

Suomen asetuskokoelma vuodelta 1919

_T0A0706

Vuorikankaana on käytetty hihavuorikangasta. Povitaskun kanteen on luultavasti käytetty samaa kaavaa, mitä takin paikkataskuihinkin.

_T0A0707

Taskupussi on tummanharmaata, liistattua sertinkiä. Liistaus tarkoittaa kankaan kutomisprosessin vaihetta, missä loimilanka liisteröidään. Liistauksen ansiosta lankojen vetolujuus lisääntyy. Lopullinen kangas on tällöin myös jäykempää, paksumpaa ja painavampaa. Sertinki on erityisesti taskuihin tarkoitettu kangas, jolta vaaditaan tavallista kovempaa tuntua ja kestävyyttä, ja siksi erityisesti 1900-luvun alkupuolella sertingin valmistamiseen käytettiin runsaasti liisteriä.

_T0A0703

Liivin selkään on käytetty vahvaa, vaaleanruskeaa puuvillapalttinaa.

_T0A0709_housut

Housujen leikkauksessa ei ole tehty mitään epätavanomaista. Housut neuvottiin helmikuun lopulla 1918 varustamaan napeilla tai hakasilla saappaisiin kiinnitystä varten – esimerkiksi tätä piirrettä ei tämän puvun housuissa ole. Olkainten napit on sijoitettu housunkauluksen ulkopuolelle, mikä oli tyypillistä aikana, jolloin vyöt olivat housunkannattimina harvinainen valinta. Housut ovat kärsineet jonkin verran varastoinnista: reisistä alaspäin kangas on kellastunut. Asepuvun housuja käytettiin saappaiden, varsikenkien sekä nahkaisten tahi kankaisten, niin sanottujen rättisäärystimien kanssa.  Kuvat alla: Museovirasto, Historian kokoelma.

M012_HK10000_6782

Lapikkaat

M012_HK10000_6774

Varsikengät

M012_HK10000_2561

Rättisäärystimet

_T0A0714

Housujen takaosassa on kiristystamppi, joka on ommeltu kiinni sivusaumoihin. Erilliset puuvillaiset lenkit pitävät kiristimen paikallaan. Housunkauluksessa on takaosassaan niin sanottu fishtail back eli kalanpyrstöselus, joka mahdollistaa paremman istuvuuden selän alueelta, kun housut on leikattu korkeavyötäröisiksi. Kaikki housut leikattiin vielä 1900-luvun alussa korkeammiksi selän, kuin vatsan puolelta. Housujen istuinosassa nähtävä leikkaus on vahvistus (tai paikkaus) samalla kankaalla. Rakenne ei kuitenkaan ole erityisesti tavanomaista leikkausta vahvempi, sillä kangaskerroksia on vain yksi, mikä saattaa viitata kuluneen osan paikkaukseen.

_T0A0711 copy (1).jpg

Myös housuntaskut on koristeltu takin kanssa samaan tyyliin. Tämä koristelutapa ei rajoittunut pelkästään virkapukuihin tai univormuihin, vaan sitä käytettiin myös siviilivaatteissa.

_T0A0717

Housujen rakenteiden vuoraus edestä. Housunkauluksen tukikankaana on käytetty säkkikangasta.

_T0A0721

Housujen rakenteiden vuoraus takaa, jossa näkyy myös paikkavahvistus. Alla olevasta kuvasta selviää edellä mainittu housujen leikkaus, jossa housut nousevat selän puolelta korkeammalle.

_T0A0720


Lähteet:

Kansallisarkisto. Mm. Pääintendenttuurin kirjeenvaihto.

Kansalliskirjasto. Linkki.

Mattila, Jukka I. Mannerheimin valkoisen armeijan sotilaspuvut. Maanpuolustuskorkeakoulun Sotahistorian laitos, julkaisusarja 2, no. 15. Helsinki: Edita. 2009.

Roudasmaa, Stig. “Sotilasvirkapuvut vuonna 1918.” Sotahistoriallinen aikakauskirja, vol. 5, 1986, s. 29–102. Linkki.

Sadetakki, 1930-1940-luku, Yhtyneet Pukutehtaat O.Y., Tampere

Ajoitus: n. 1930-luvun loppupuoli – 1940-luvun loppupuoli

Kangas: hiekanruskea villagabardiini, jossa mahdollisesti sillaa. Vuorit selluloosapohjaista, harmaata tekokuitua diagonaalisidoksella, todennäköisesti viskoosia.

Napit: Varhaista muovia, todennäköisesti selluloidia tai selluloosa-asetaattia.

_T0A0762

Takki tunnetaan trenssinä ja se on alunperin kehitetty ensimmäisen maailmansodan upseereille ja sitä käyttivät erityisesti brittiläiset. Takin nimikin juontaa juurensa ensimmäiseen maailmansotaan (e. trench coat; juoksuhautatakki). Takin keksijyydestä kiistelevät Burberry ja Aquascutum -vaatemerkit. Thomas Burberry kehitti gabardiinikankaan 1800-luvun loppupuolella.

_T0A0763

_T0A0764

_T0A0767.jpg

Vuoritus on luultavasti viskoosia. Päällikangas on mahdollisesti villan ja sillan sekoitusta, joka oli yleinen sekoite sota-aikana. Silla, eli villaan sekoitettavaksi tarkoitettu selluloosapohjainen tekokuitu, teki kankaasta edullisemman sekä lisäsi laskeutuvuutta ja kiiltoa.  Sillan sekoittaminen villakankaaseen kuitenkin lisäsi kankaan rypistyvyyttä – tosin viskoosi oikenee helposti veden avulla, joten sadetakissa rypistyvyys ei liene ollut ongelma. 1950-luvulla viskoosigabardiini oli suosittu materiaali urheilu- ja vapaa-ajan vaatteissa.

_T0A0765.jpg

Yhtyneiden pukutehtaiden Leijona-merkki on rekisteröity 1930-luvun loppupuolella.

 

 

Puku, 1930-luku, Yhtyneet Pukutehtaat O.Y., Tampere

Ajoitus: 1930-luvun puoliväli.

Kankaat: paksu tummansininen villadiagonaali. Vuorit mustaa viskoosia diagonaalityyppisellä sidoksella, hihavuorit vaaleaa puuvillasatiinia kuosiinkudotulla, vuorottelevalla raitakuosilla.

Napit: varhaista tekohartsia, kahta eri laatua. Hihansuissa todennäköisesti bakeliittia.

_T0A0788 (1)

1930-luvun puvut ovat muodokkaita: vyötärö on usein kavennettu ja hartiat topattu eräänlaisen tiimalasivartalon aikaansaamiseksi.

_T0A0769 (1)

1930-luvun loppua kohti takkien kauluskäänteet levenivät varsin voimakkaasti. Alku- ja puolivälissä muodissa olivat konservatiivisemmat mitat. Takki on kolminappinen, joista keskimmäinen aina napitetaan. Takin leikkaus näyttää hieman oudolta; nappilista on kulmassa. Tämä johtuu siitä, että 1930-luvulla kauluksia ei prässätty tasoon, kuten kuvassa, vaan kauluskäänteet jätettiin kolmiulotteisemmiksi. Tämä on otettu huomioon takin leikkauksessa ja siksi tämä väärä prässäys saa takin näyttämään oudolta. Kannelliset hihanläpitaskut, voimakkaasti vino rintatasku on tyypillisempi vielä tätä hieman vanhemmissa takeissa.

9.jpeg

Tampereen Pukutehtaan kuvastossa vuodelta 1935 on useita saman tyypin pukuja, joista kuvassa oleva Timo-malli on yksi. Kuvasta ilmenee myös kauluskäänteiden oikea. pehmästi kaartuva prässäystapa [1].

_T0A0773 (1)

Halkiottomuus on tyypillistä 1900-luvun alkupuolen takeille ylipäätään (sakettia ja frakkia lukuunottamatta). Selkäpuolen leikkauksessa näkee, erityisesti sivusaumojen osalta, kuinka vyötärölinja on varsin voimakkaasti muotoiltu.  Vielä 1930-luvun tehdaspuvuissa näkee, kuinka olkasauma on vino ja ulottuu paljon selän puolelle. Niin sanotuissa historiallisissa vaatteissa eli ”antiikkivaatteissa” tämä on yleistä, mutta 30-luvun jälkeen piirre katoaa.

_T0A0778 (1)

Hihansuussa olevat napit ovat haalistuneet ajan myötä. Alunperin napit ovat luultavasti olleet mustat, kuten takin sulkemiseen tarkoitetut kolme isoa nappia. Napit saattavat olla samaa materiaalia, mutta vain eri laatua. Haalistuminen on yleistä etenkin bakeliitille.

_T0A0776 (1)

Povitasku on istutettu varsin hienosti vuoriin. Kuvasta näkee myös vuorikankaiden materiaalit.

_T0A0774 (1)

Yhtyneiden Pukutehtaiden Leijona-merkki on peräisin jo edeltäjän Heikkilä & Kestilän ajoilta, joka mainosti Leijonapukujaan.

_T0A0789 (1)

Housuissa on ollut upslaakit eli lahkeensuissa on ollut alunperin käänteet. Housujen sulkeminen tapahtuu ajalle tyypillisesti napeilla ja varmistaminen sisänapilla sekä hakasella. Mielenkiintoisesti housunkauluksella on erittäin leveät solat molemmin puolin vyötäröä vyön kinnittämistä varten. Kuvassa vasemmalla laskosten yläpuolella.

_T0A0785 (1)

Vyötärö on todennäköisesti ollut alunperin suljettu selästä. Tässä kuvassa näkyy myös toinen vyökaistaleista, sivukiristin, sekä napillinen tasku.

_T0A0786 (1)

_T0A0791

Olkainten napit löytyvät sisäpuolelta, kuten oli tapana, jos housuja aiottiin käyttää myös vyön kanssa. Takakiinnitystä varten napit sijoitettiin kuitenkin useimmiten joka tapauksessa silti ulkopuolelle. Vuorikangas on samaa, mitä takin hihavuorissa. Napeissa lukee ”Yhtyneet Pukutehtaat, Tampere.”


[1] Tampereen pukutehdas. Ritaripukimia. 1935.

Lähde: Kansalliskirjasto

Lippalakki, 1950-luku, Lapuan lakkitehdas, Lapua

Ajoitus: 1950-luku

Materiaalit: siniharmaata villakangasta, jossa tummia ja valkoisia, kuosiinkudottuja viirumaisia pilkkuja (fleck), hikinauha nahkaa, vuorit puuvillapalttinaa ja päälaen alue tekokuitua. Valmistajan merkki muovia (selluloosa-asetaatti?)

_T0A0826

Lakki on baskerin ja ns. flat capin risteymä ja siinä on viisi kulmaa. Lakin kuvulla on baskereista tuttu koristeellinen häntä. Tämä lakki kuuluu urheilulakkien kategoriaan, jotka olivat tavallisia kaikenikäisten miesten käyttäminä. Lippalakit olivat ensikädessä käytännöllisiä, kevyitä ja edullisia.

_T0A0828

Kupu kiinnitetään lippaan painonapilla. Lipan vahvisteena käytettiin yleensä pahvia, kanavakangasta, korkkia tai kumia. Tämän lakin lipan täytteenä on luultavasti kanavakangas.

_T0A0824

Kuvun sisäosa on vahvistettu kovikekankaalla. Näkyvältä puoleltaan se on tekokuitua. Kovikkeena saatettiin usein käyttää mm. juuttikangasta. Pahvilapussa on lakin kokomerkintä ”55” ja mallin nimi ”Ulvi.”

_T0A0825

Merkin kääntöpuolella on laatumerkintä, mikä viittaa ensikädessä käytettyihin kankaisiin ja muihin materiaaleihin.