Uuden maalin pintaansa saanut tehdasrakennus vuodelta 1892 pitää tykönään nykyään myös viljalti neonvärein koristeltuja aasipatsaita.

Espanjan Baskimaassa, Biskajan maakunnassa, sijaitsee noin tunnin ajomatkan päässä Bilbaosta länteen vanha tehdasrakennus. Tehtaan vierellä on pieni kerrostalo, nyt jo rapistunut, joka toimi kerran työntekijöiden asuntolana. Tehdas on kunnostettu ja uudelleenmaalattu vastikään, sillä laitos koneineen kaikkineen on museoitu kymmenen vuotta sitten.

Olisi vaikeaa nimetä toinen vaatekappale, joka määrittäisi baskeja kansana enemmän, kuin tämä villainen lättähattu. Baskeri ei ole pelkästään nimensä puolesta baskikansan pääasia, vaikka paikalliset kutsuvatkin hattua baskerin sijaan euskeran sanalla txapela. Kastilian kielellä viestivät puhuvat usein boinasta, joka avannee tehdasmuseon nimeä lukijalle. Läntinen populaarikulttuurimme tuntee baskerin kuitenkin usein merkittävän ranskalaisena asusteena tahi taiteilijan ja filosofin (erityisesti eksistentialistista suuntaa tunnustavan) päähineenä. Koska Baskimaan kulttuurialue käsittää alueita Ranskan ja Espanjan välisen rajan molemmin puolin, on jaettu mielikuvamme ranskalaisesta baskeripäästä ymmärrettävä, mutta luovan individin varmaksi valinnaksi päätyminen onkin toinen juttu. Taiteilijat, siniveriset ja muut suuruudet ovat mieltyneet tähän minimalistiseen hattuun vuosisatojen ajan. Baskeri on kruunannut useiden historian merkkihenkilöiden päälakeja, sellaistenkin kuin Pablo Picasson, Rembrandtin ja Veltto Virtasen. Ilmiössä lienee kyse neron eli geniuksen arkkityypistä, jota imitoimalla voi yrittää siirtää itsellensä jotain idolinsa nerokkaista ominaisuuksista. Mutta kuka onkaan genius ja kuka vain jäljittelijä?

Tunnetusti näyttelijätär Greta Garbo popularisoi baskerin 1930-luvulla, ainakin naisten keskuudessa. Aito baskimaalainen baskeri oli ollut muotitietoisten miesten valinta jo vähän aiemmin.

Baskerilla voi toteuttaa myös 1920-luvun paheelliseen poikatyttö -ilmeen, kunhan sen vain vetää tarpeeksi syvälle päähän.

Tehtaan mainosmateriaalia 1930-luvulta. Piirros on kuin J.C. Leyendeckerin kynästä. Kukapa ei tahtoisi olla yhtä komea, kuin kuvan herra?

Balmasedan kylässä sijaitsevalla baskeritehtaalla on ällistyttävä historia. Museo on mitä hurmaavin ja varmasti käynnin arvoinen. La Encartadan tehdas, joka tosin valmisti baskerien ohella myös muita villa-artikkeleita kuten sukkia ja vilttejä, oli toiminnassa täsmälleen sata vuotta. Etelä-Amerikasta Baskimaahan paluun tehneen tehtailija Marcos Arena Bermejillon vuonna 1892 perustama tehdas kehräsi villaa ja niitti mainetta vuodesta toiseen, kunnes se lopulta sulki ovensa vuonna 1992. Tehdas oli kestänyt aikaa, koska investointeihin ei tarvinnut uhrata rahaa parin ensimmäisen vuosikymmenen jälkeen. Vesivoiman avulla kääntyvä valta-akseli pyöritti tehdashallin samoja kymmeniä koneita sadan vuoden ajan. Sähköönkään ei mennyt rahaa, sillä vesiturbiini tuotti riittävästi energiaa tehtaan ja asuntolan tarpeisiin – lähinnä valaistukseen. Elintason noustessa sähköä oletettavasti riitti myös muihin tarpeellisiin kapineisiin, kuten työväen televisioihin ja tiskikoneisiin.

Toinen kerros, tehdashalli. Alemmassa kerroksessa saippuoitu ja pesty raakavilla päätyy ensimmäiseksi tähän koneeseen, jonka lempinimi on el diablo: piru. Laiteen sisällä on pyörivä, suurin piikein varustettu rulla, joka pilkkoo villan pienemmäksi.

Tehtaan koneisto on englantilaista, saksalaista ja belgialaista. Tehdashallin alakerrassa on koneistajien työpaja, jossa tehtiin laitteisiin tarvittavat varaosat ja korjaukset. Osa koneista on tehty biskajalaisissa valupajoissa englantilaisten muottien mukaan.

Pirua seuraavat koneet pilkkovat villaa yhä pienemmiksi ja tuottavat eräänlaisen huovutetulta viltiltä näyttävän kappaleen, joka lopuksi leikataan soiroiksi. Myös kuvassa olevassa koneessa on erilaisia piikikkäitä rullia. Lopputuloksena saadaan tasalaatuinen villa, josta voidaan kehrätä lankaa.

Tämä kehruumuuli on yksi parhaiten säilyneistä, yhä toimivista lajinsa edustajista. Kehruu-Jennyn periaatteella toimiva laite mahdollistaa satojen lankarullien kehräämisen yhden henkilön työpanoksella. Kehruumuulia käyttäen yksi työläinen tekee 370 käsinkehrääjän työn. Koneita on tehdasmuseossa pari.

Kuvassa vasemmalla näkyvät lankarullat ovat kiinni itsetoimisessa kehruuvaunussa, joka liikkuu raiteilla. Kun vaunua vedetään, lanka kiertyy, ja kun vaunua työnnetään, lanka keräytyy rullan ympärille. Britti Richard Roberts patentoi laitteen 1824.

Kehrätyistä villalangoista tehtiin neulekoneilla ylisuuria neulebaskereita, jotka viimeistelyssä värjättiin ja huovutettiin kuuman veden ja toistuvan mekaanisen liikkeen avulla oikean kokoiseksi lopputuotteeksi.

Lopullinen viimeistely huovutuksen jälkeen tehtiin erityisillä hiomakoneilla, joissa terinä käytettiin uusiutuvaa luonnontuotetta: ohdakkeita. Kuvassa vasemmalla baskeri on kiinnitetty hattutukkiin.

Koska tehdas valmisti myös kuvioituja vilttejä, oli tarpeen Jacquard-kone, jonka tekemä kuviointi ohjelmoitiin reikäkortein. Tätä konetta käytetään yhä silloin tällöin työnäytöksissä.

Reikäkortti ja koneen tuottamaa kangasta, jota tosin voisi helposti valmistaa myös ilman reikäkorttiohjelmointia.

Reikäkorttisyöte laitteen yläosassa.

Heti alussa tehtaan ympärille rakennettiin yhdyskunta. Asuntolan lisäksi tehtaalla oli oma kirkko ja työläisten lapsille oma koulu. 1800-luvun mittaan samanlaisia yhdyskuntia syntyi muuallakin ja ajattelutapa oli ilmassa myös Suomessa, esimerkiksi Tampereella. Finlaysonin tehtaan omistajat (de) Nottbeckit sekä johtaja Ferdinand Uhde olivat hartaita kristittyjä, gossnerilaisen liikkeen jäseniä, jotka uskoivat filantropiaan ja työläisistä sekä heidän oloistaan huolehtimiseen. Paimenen tulee huolehtia laumastaan, opettaa Raamattu. Myös tamperelaisella puuvillatehtaalla oli oma kirkko, vuonna 1879 rakennettu rukoushuone, joka yhä edelleen seisoo Finlaysonin alueen kupeessa Näsinlinnankadulla. Tehtaansaarnaajan Finlaysonin fabriikki oli saanut jo vuosikymmeniä aiemmin. Boinas La Encartada -museon mukaan tehtaan työntekijöillä oli suhteellisen mukavat oltavat: juokseva vesi ja sähkövalo olivat 1900-luvun alussa harvinainen näky vauraissakin kodeissa, eikä proletariaatin jälkikasvun koulutuskaan ollut itsestäänselvyys.

Tehtaan yläkerroksiin on museoitu myös omistajan vapaa-ajan asunto. Asunnon ilme sijoittuu vuosisadan vaihteeseen. Interiöörien toteutus on onnistunut, joskin paikoin kömpelö. Ajankuvana toimittaa se silti tehtäväänsä erinomaisesti.

Herrasväen ruokasali, anno 1895. Vielä näinä aikoina, ennen uuden tyylin tuloa, Eurooppaa kohteli kaltoin historistinen barokkityyli, jota erityisesti Saksan tehtaat ja mallikirjat evangelisoivat ympäri länttä.

Aidolla katolisella on toki makuuhuoneessaan rukoustuoli, mutta myös ajan vaatimusten mukainen tuuletin sekä savikiekkosoitin rintarinnan.

Keittiö on hyvin varusteltu ja se kävisi paremman puutteessa varmasti vaativalle nykyihmisellekin. Jopa kuivauskaappi, minkä luulin olleen 1940-luvun suomalaisten keksintö, on osa vuosisadan vaihteen porvariskodin keittiön varustusta.

Kylpyhuone on hurmaava esitys aikansa yläluokkaisesta uutuudesta.  Käsinmaalatut, uudet friisikaakelit ovat aavistuksen kömpelöt, mutta ajanmukaiset. Uusrenessanssityylinen peili lienee ajalta, pyyheteline tyylinsä puolesta 1930-luvun ranskalaista Art Decoa.

Tehdasmuseossa on säilynyt tehtaan alkuperäinen laitteisto kokonaisuudessaan. Euroopan mittakaavassa tämä on erittäin harvinaista. Valta-akseli ja hihnajärjestelmät käyvät yhä, kuten alla olevasta videosta todistaa sopii. Sama tekniikka pyöritti tehtaiden koneita Suomessakin, mutta viimeistään 1950-luvulla siirryttiin uudempiin järjestelmiin. Vanhan tekniikan säilyttäminen auttoi La Encartadan tehdasta pärjäämään sata vuotta, mutta samalla se koitui sen kohtaloksi. Työn hinnan noustessa ja tuotteiden hinnan laskiessa vuosituhannen loppua kohden, tuli tehtaasta lopulta kannattamaton. Koneiden ja tietotaidon säilyminen meidän päiviimme saakka ja niiden museointi ovat kuitenkin siunaus jälkipolville.