Kuvat: Marco Melander. Kabinettikortit: Museovirasto (Historian kuvakokoelma). Konsultointi: Petri Peltola, Panu Korhonen, Aki Piesala. FTIR: Ane Orue-Etxebarria.

Vaatturitietokanta tutkii ja tarkastelee suomalaista pukeutumista 1900-luvun alkupuolelta esinekulttuurin näkökulmasta. Tämä artikkeli esittelee satavuotisen Suomen historiasta harvinaisen vaatekokonaisuuden itsenäisyyden ensimmäisiltä vuosilta – noin vuodelta 1918. Venäjällä bolshevikkien tekemän lokakuun vallankumouksen jälkimainingeissa Suomi jakautui kahteen leiriin, Saksan tukemiin valkoisiin ja Venäjän tukemiin punaisiin. Äkillisyytensä takia sisällissodan asepuvut olivat molemmin puolin pitkälti siviilivaatteita ja värin tunnustaminen tapahtui usein hihanauhan avulla. Yhtenäisyyden toivossa valkoiset kuitenkin luonnostelivat asepuvun, josta jokainen vaatturi ja pukutehdas teki lopulta oman versionsa. Suuri osa puvuista tehtiin Vaasassa, josta käsin Suomen senaatti toimi. Valkoisen armeijan ylipäällikkö C.G.E. Mannerheim vahvisti puvun helmikuussa 1918. Toisinaan tähän pukuun voi nähdä viitattavan epävirallisella nimikkeellä M/18, sillä sen voi ajatella olevan ensimmäinen ”itsenäisen Suomen armeijaunivormu”. Tämän termin käyttö saattaa kuitenkin aiheuttaa sekaannusta, sillä samalla nimikkeellä kulkee myös toinen, hieman myöhäisempi sotilaspuku. Varsinaista virallista M/18 -asepukua ei ole olemassa.

Helmi-maaliskuussa 1918 asepuvun vahvistettu malli lähetettiin suojeluskuntapiireille piirroksena, joka oli varsin yksinkertainen, luonnostasoinen hahmotelma. Mallista kulki myös sanallisia ohjeita. Tarkkojen ohjeiden puuttuessa lähes jokaisesta asepuvusta tuli erilainen. Piirroksesta selvisi lähinnä nappien ja taskujen määrä ja malli sekä kauluksen tyyppi.

Tämän tyyppiset alkeelliset piirrokset kiersivät asepuvun ohjeina helmi-maaliskuussa 1918.

Tässä artikkelissa tarkasteltavaan valkokaartilaisen asepukuun kuuluu kolme osaa: sarkadiagonaalista valmistetut takki, housut sekä liivi. Jälkimmäisen olemassaolo on varsin erikoista, sillä virallisesti liivi ei kuulunut asepukuun. Puku onkin luultavasti tilattu vaatturilta, jolloin moisen erikoistoiveen saattoi puvun tekijälle esittää. Liivin olemassaolo ja puvun suuri koko saattavat antaa viitteitä asepuvun kantajan korkeammasta asemasta; omistaja on saattanut olla upseeri. Miehistön ja päällystön vaatetus noudatti samaa ohjetta, mikä oli omana aikanaan epätavallista: yleensä esimerkiksi vain upseerien asuissa oli rintataskut.

Asukokonaisuuden kunto on melko hyvä. Koska sitä on säilytetty naftaliinissa, tuholaisvaurioita ei ole. Erityisesti housuissa on kuitenkin varastoinnista johtuvaa epätasaista kellastumista sekä tummentumia ja haalistumia. Puku kuuluu yksityiskokoelmaan.

Yllä havainnollistava esitys asepuvusta kokonaisuudessaan ajanmukaisine varusteineen. Nahkasäärystimet ja panosvyö ajalta, joista jälkimmäisen tilalla oli ajalla tavallisempi nahkainen, metallisolkinen vyö. Tehdastekoiset siviilivarsikengät ovat 1920-1930-luvulta, mutta pitkälti lähellä aikakauden tyyppiä. Jalkineita valkoinen armeija hankki ainakin Waasan Kenkätehdas O.Y:ltä sekä Hyppösen ja Aaltosen Kenkätehtailta Tampereelta. Päähine on elokuvakäyttöön tehty reproduktio. Lakkeja valmistivat valkoisille ainakin Kurikan lakkitehdas O.Y. ja A. Fredrikson O.Y. Maaliskuussa 1918 annettiin käsky varustaa lakit valkoisella päällyksellä, sillä valkoiset sotilaat olivat ampuneet toisiaan erehdyksessä.

Yllä: eri yritysten lähetyslistoja valkoisen armeijan varusvarikolle.

Takki on yksirivinen, vaaleanruskeaa sarkaa ja se kiinnitetään kuudella isolla napilla, jotka ovat luu-imitaatiota.  Todennäköisesti useimmiten nappien materiaaleina käytettiin luun sijaan 1910-luvulla yleistä ja edullista kivipähkinää. Kivipähkinänappien raakamateriaali on peräisin Etelä-Amerikasta, mutta itse napit tuotettiin ulkomailta, useimmiten Italiasta tai Saksasta.

Asepukujen materiaalina käytettiin erilaatuisia ja erivärisiä sarkakankaita, vaaleanruskean lisäksi ainakin harmaata. Kangasta toimittivat valkoiselle aatteelle omistautuneet tehtaat, joista tiedetään ainakin Oravais-Fabrik Ab eli Oravaisten tehdas ja Finlaysonin tehdas Tampereella. Lantion paikkataskuja ei ole sijoitettu rintataskujen kanssa samaan linjaan, vaan syrjään lähes keskelle sivusaumoja. Epoletteja eli olkalappuja ei ole.

Takissa on matala kääntökaulus, joka kiinnitetään kahdella hakasella. Aikakaudelle tyypillisesti paikkarintataskut on leikattu vinoon.

Helmikuussa 1918 annetussa ohjeessa asepuvusta käskettiin varustaa kauluksen sisäosa valkoisella, pestäväksi irroitettavalla vuorella. Tässä takissa ei irroitettavaa vuorta ole.

Taskunkansien vuoritus on tehty tummasta puuvillapalttinasta. Rintataskuissa käytetyt napit eroavat isommista napeista ulkonäöltään ja väritykseltään, mutta ovat infrapunaspektrometrianalyysin perusteella samaa materiaalia eli kivipähkinää, joka tunnetaan nykyään paremmin nimillä corozo tai tagua. 

Kivipähkinästä tehtyjä nappeja ei työstön ja pintakäsittelyn lisäksi ole käsitelty muilla tavoin, vaan ne ovat lähes puhdasta selluloosaa. Yllä kuvattu FTIR-spektri näyttää viittaavan selluloosapohjaiseen materiaaliin. Spektri poikkeaa huomattavasti muiden mahdollisten materiaalien, kuten selluloosanitraatin (selluloidin) ja selluloosa-asetaatin spektreistä. Vertailunäytteenä käytetyt selluloosapohjaisten pellavan ja puuvillan spektrit ovat yhdenmukaiset nappien spektrin kanssa. Näin tarkasteltuna rajautuvat pois myös kaseiini- tai luunapit, sillä ne ovat proteiinipohjaisia.

Taskun malli on puolisuunnikkaan muotoinen. Taskunkannessa on voimakkaan kaarrokemainen, muotoiltu syrjä, mikä on yleinen univormuissa ja tunnetaan englanniksi scalloped pocket flap –nimityksellä. Takki on leikattu varsin väljäksi vyötärön ja lantion alueelta tehden siitä lähes A-linjaisen. Hartia-alue on ahdas, mikä oli ajalla yleistä.

Lantiotaskut ovat tilavat erillisten kiilamaisten kylkien ja pohjan ansiosta. Malli tunnetaan englanniksi nimellä gusset pocket. Tämä ”venyvä” taskumalli oli erityishuomautuksen arvoinen pukua koskevissa ohjeissa.

Takin hihoissa on upslaakit, tai käänteet, jotka ovat etuosaltaan avonaiset. Samanlaiset hihat on esimerkiksi saksalaisessa, ensimmäisen maailmansodan aikaisessa M15 Feldbluse –kenttätakissa, jota mahdollisesti käytettiin suomalaisen takin esikuvana. Käänteillä ei tietääkseni ole käytännön merkitystä, vaan ne ovat ajan muotioikku. Osassa vuoden 1918 asepukuja saattaa olla myös napilliset hihakiristimet.

Takin väljyyteen ovat vaikuttaneet kantajan runsaan ruumiinrakenteen ohella myös muut seikat. Vanhoissa valokuvissa nähtävät valkokaartin asepuvut on usein leikattu varsin runsaiksi, mikä helpottaa ainakin liikkumista ja mahdollistaa paksumpien alusvaatteiden käyttämisen sekä puvun kierrättämisen. Helmikuun lopulla annetuissa ohjeissa takin koosta huomautettiin, että sen tuli olla tarpeeksi väljä, että alle mahtuisi villapaita tai takki. Myös saksalaiset M15-takit oli leikattu runsaiksi. Massavalmisteisten pukujen mitat olivat luultavasti erityisen väljäksi leikattuja, jotta puku mahtuisi mahdollisimman monelle. Pukujen massatuotanto ei ollut vielä kunnolla käynnistynyt Suomessa tähän aikaan, eivätkä mittajärjestelmätkään olleet kehittyneet vielä huippuunsa valmisvaatteiden osalta. Pukuja valmistivat mm. Vaasan turkis- ja pukimo O/Y, Vasa Yllevarufabrik A/B sekä Kurikan lakkitehdas ja A. Riihimäki & kumppanit. Tämän lisäksi pukuja tehtiin varastotyönä vaatturiliikkeissä sekä kotityönä. Mallipiirroksen mukaan takin selässä tulisi olla kahdella koristenapilla kiinnitetty tamppi, mutta tätä piirrettä ei takista löydy.

Takin vuoritus on paksua, harjattua (sekä käytössä harjaantunutta) puuvillakangasta ja siinä on erivärisiä lankoja, jotka muodostavat kukonaskel-tyyppisen ruutukuvioinnin. Hihavuoret ovat puuvillasatiinia ja ne on joko paikattu tai vahvistettu hihansuista puuvillapalttinalla. Taskupussi tummanharmaata puuvillasertinkiä.

Liivi on seitsennappinen, yksirivinen ja nelitaskuinen.  Taskunsuiden kulmat on muodinmukaisesti pyöristetty. Nappien vihreä väritys poikkeaa takista, mutta materiaali on samaa. Kuvasta katsottuna oikeassa rintataskussa oli säilynyt pieni mysteeri ajalta: käsinkirjoitettu paperilappu!

Lappuun on kirjoitetttu helsinkiläisten yritysten nimiä ja osoitteita, joista useimmat ovat nimen perusteella sähköalaan liittyviä.

Lapun toisella puolella on lista lomakkeista ja niiden määristä. Osa tekstistä on kirjoitettu suomeksi, mutta tekstistä saa sen käsityksen, että kirjoittaja on ollut äidinkieleltään ruotsinkielinen: ”Lomake B, 2 st, finska.” 

Lomakkeet saattavat liittyä Suomen asetuskokoelmaan, josta on olemassa suomen- ja ruotsinkieliset versiot. Asetuskokoelman lomakkeet A-D ovat tuloilmoitukseen liittyviä. Tästä huolimatta paperilappu on yhä arvoitus: kuka sen kirjoitti ja miksi?

Suomen asetuskokoelma vuodelta 1919

Vuorikankaana on käytetty hihavuorikangasta. Povitaskun kanteen on luultavasti käytetty samaa kaavaa, mitä takin paikkataskuihinkin.

Taskupussi on tummanharmaata, liistattua sertinkiä. Liistaus tarkoittaa kankaan kutomisprosessin vaihetta, missä loimilanka liisteröidään. Liistauksen ansiosta lankojen vetolujuus lisääntyy. Lopullinen kangas on tällöin myös jäykempää, paksumpaa ja painavampaa. Sertinki on erityisesti taskuihin tarkoitettu kangas, jolta vaaditaan tavallista kovempaa tuntua ja kestävyyttä, ja siksi erityisesti 1900-luvun alkupuolella sertingin valmistamiseen käytettiin runsaasti liisteriä.

Liivin selkään on käytetty vahvaa, vaaleanruskeaa puuvillapalttinaa.

Housujen leikkauksessa ei ole tehty mitään epätavanomaista. Housut neuvottiin helmikuun lopulla 1918 varustamaan napeilla tai hakasilla saappaisiin kiinnitystä varten – esimerkiksi tätä piirrettä ei tämän puvun housuissa ole. Olkainten napit on sijoitettu housunkauluksen ulkopuolelle, mikä oli tyypillistä aikana, jolloin vyöt olivat housunkannattimina harvinainen valinta. Housut ovat kärsineet jonkin verran varastoinnista: reisistä alaspäin kangas on kellastunut. Asepuvun housuja käytettiin saappaiden, varsikenkien sekä nahkaisten tahi kankaisten, niin sanottujen rättisäärystimien kanssa.  Kuvat alla: Museovirasto, Historian kokoelma.

Lapikkaat

Varsikengät

Rättisäärystimet

Housujen takaosassa on kiristystamppi, joka on ommeltu kiinni sivusaumoihin. Erilliset puuvillaiset lenkit pitävät kiristimen paikallaan. Housunkauluksessa on takaosassaan niin sanottu fishtail back eli kalanpyrstöselus, joka mahdollistaa paremman istuvuuden selän alueelta, kun housut on leikattu korkeavyötäröisiksi. Kaikki housut leikattiin vielä 1900-luvun alussa korkeammiksi selän, kuin vatsan puolelta. Housujen istuinosassa nähtävä leikkaus on vahvistus (tai paikkaus) samalla kankaalla. Rakenne ei kuitenkaan ole erityisesti tavanomaista leikkausta vahvempi, sillä kangaskerroksia on vain yksi, mikä saattaa viitata kuluneen osan paikkaukseen.

Myös housuntaskut on koristeltu takin kanssa samaan tyyliin. Tämä koristelutapa ei rajoittunut pelkästään virkapukuihin tai univormuihin, vaan sitä käytettiin myös siviilivaatteissa.

Housujen rakenteiden vuoraus edestä. Housunkauluksen tukikankaana on käytetty säkkikangasta.

Housujen rakenteiden vuoraus takaa, jossa näkyy myös paikkavahvistus. Alla olevasta kuvasta selviää edellä mainittu housujen leikkaus, jossa housut nousevat selän puolelta korkeammalle.

Lähteet:

Kansallisarkisto. Mm. Pääintendenttuurin kirjeenvaihto.

Kansalliskirjasto. Linkki.

Mattila, Jukka I. Mannerheimin valkoisen armeijan sotilaspuvut. Maanpuolustuskorkeakoulun Sotahistorian laitos, julkaisusarja 2, no. 15. Helsinki: Edita. 2009.

Roudasmaa, Stig. “Sotilasvirkapuvut vuonna 1918.” Sotahistoriallinen aikakauskirja, vol. 5, 1986, s. 29–102. Linkki.